Terveiset lastensairaalan kipukeskuksen vanhempainhuoneesta. Hienoa, että täällä on tällainen - kiitollinen siitä!
Pääsin juuri seuraamaan fyssaria työssään ja ihailen sitä ammattitaitoa ja lempeyttä, jolla tukee lasta kuntoutuksessa.
Takapakkia taas, kun raajaa ei enää käytetä ollenkaan ja nyt saimme lastan, jonka avulla venyttää raaja normi-asentoon välillä.
Karu fakta tuli myös hänen suustaan - hän oli puhunut kokeneen kipulääkärin kanssa juuri ennen: ei lääkäri, lääkkeet tai ketkään muut voi tässä taikoja tehdä. Kaikki on lapsen omalla vastuulla. Nämä paranee, mutta tie on kova. Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa, kuin että lapsi itse alkaa kuntouttamaan. Ja lapsi nyökkää. Ymmärtää. Oivaltaa. Sisäistää.
Nyt asia on niin, että hermosto huijaa. Nyt on aika alkaa keskustella hermoston kanssa - "en aio antaa sulle valtaa!". Tärkeintä on kosketella tervettä ja kipeää raajaa ja verrata tuntemuksia. Kertoa hermostolle, että pitäisi tuntua täysin samalta. Se, ettei tunnu, on huijausta. Älä kerro vääriä viestejä minulle, kiitos. Tätä pitäisi tehdä jatkuvasti pienissä annoksissa. Ja lapsi nyökkää. Ymmärtää. Oivaltaa. Sisäistää.
Nyt asia on myös niin, että kipu koittaa ottaa kehossa valtaa. Se laajentaa koko ajan territoriotaan. Jos sille antaa vallan. Kipu laajenee ja laajenee. Kun kosketus sattuu ja lapsi irvistää, niin se on kivulle erävoitto. Lapsi nyökkää. Ymmärtää. Oivaltaa. Sisäistää.
Tätä kirjoittaessa olen täällä vanhempainhuoneessa ja lapsi on fyssarin kanssa treenaamassa. Jatkan myöhemmin, koska nyt pitää mennä takaisin...
...tapaamisen lopussa sitten fyssari huikkaa, että tässä lähete magneettistimulaatiohoitoon.
Päästään ovesta ulos ja kysyn, mitä jäi mieleen? Vastaus: "Mä en halua magneettistimulaatiohoitoon! Mua pelottaa! En aio mennä!"
Eli se jäi mieleen...
Illalla koitan palata päivän oppeihin. Olen ärsyttävä tietenkin. Kokeillaan lastaa. Menee pieleen. Epäonnistun taas, kun puutun. Enkä osaa muuta... Taas lupaan olla puuttumatta. Koska sehän vaan on niin, että ei se auta, että minä olen vieressä ja hoen toisen hermostolle jotain.
Sitä koitin tänään aamulla taas mutta lopulta lähdinkin ulos kauniiseen syysaamuun lenkille. Sinä aikana lasta olis sitten löytänyt jalkaan. Opin, että lapsi ottaa paljon paremmin vastuuta, kun en ole siinä. Niinhän se menee. Elämässä ja työelämässä, Silloin, kun toinen itse parhaiten tietää. Koska kyllä hän tietää <3
Kommentit
Lähetä kommentti