Istu pimeässä hänen kanssaan...

Nyt se on tehty. Laastari repäisty.

Tätä edelsi keskustelut lääkärin ja fyssarin kanssa ja sitten vielä valmentaja soitti. Kaikki haluavat lapselle parasta ja tässä tilanteessa se ylivoimaisesti paras on: täysi treenistoppi. 

Kyllä me olemme tienneet tämän ja pohdittu päämme puhki, että kumpi on parempi/pahempi: treenata edes vähän ja siten kokea, että pysyy jotenkin mukana porukassa ja lajissa vai ei ollenkaan. Molemmat vanhemmat ja kaikki muut olemme kyllä puoltaneet täysitreenistoppia, mutta ollaan menty sitä kohti askel kerrallaan ja lempeästi. Yritetty "oivalluttaa" lasta. "Oivalluttaminen" ei nyt selkeästi ollut ollenkaan toimiva lähestyminen... Eli ei toiminut. Homma vaan eskaloitui ja kierrokset kasvoi. Joka kerta, kun kivun takia ei päässyt treeneihin harmitti ja sitten koko ajan yhtä laskeskelua, että koska seuraavat treenit jne. Uuvuttavaa jopa vierelläolijalle.

Nyt se oli siis vain pakko sanoa. Tuntui vaikeammalta kuin se, kun vuosia sitten sanoi tähän mennessä vaikeimmat sanat "haluan erota".

Sanoin, että tulen sanomaan jotain, mitä hän ei tule haluamaan kuulla. Ja sitten jotenkin muotoilin viestin mahdollisimman selkeäksi ja hänen parhaaseensa vedoten. Ja siten, että kaikki haluaa hänelle hyvää. Oli tärkeää, ettei tässä tullut "syyllistä". Lääkäri/valmentaja/vanhemmat. 

Reaktio oli suunnilleen, mitä olin odottanut. En halua sitä tähän kuvata sen enempää mutta oli valtava, ilmeetön ja eleetön suru. Tuntui, kuin olisin imenyt hänestä kaiken elämänilon. Hetkeä aiemmin olimme hassutelleet pöydässä. Nyt tuntui että kaikki valo sammui ja tilan valtasi pimeys.

Hän siirtyi huoneeseensa ja minä menin hiljaa perässä. Ja hoin vain itselleni mantrana Brene Brownilta opitun "Istu pimeässä hänen kanssaan, istu pimeässä hänen kanssaan, älä koita laittaa valoja päälle, istu pimeässä hänen kanssaan". Tämä auttoi minua olemaan hiljaa. Olla sen surun kanssa. Olla yrittämättä ilahduttaa tai lohduttaa liian aikaisin. 

Siitä on nyt yli tunti. Sanaakaan ei ole sanottu. Hän on suihkussa, kun kirjoitan tätä. Onneksi pikkusisarus matkoilla isänsä kanssa, jotta täällä on aidosti tilaa surra ja olla vain hiljaa.

Saat sen mistä luovut...

EDIT: Lapsi kutsui kylppäriin. Halusi pyytää anteeksi, että oli tullut niin iso suru. Sanoin tietenkin, ettei tarvitse pyytää anteeksi - vaan että saa ja kuuluukin surra jotain niin isoa. Ei kannata koittaa pyyhkiä surua pois. Ja puhuimme jonkin aikaa surusta kunnes hän iloisena alkoi selitellä jotain ihan muuta. Toivottavasti sallii itsensä surra niin paljon kuin tarvitsee. Ja myös tietysti iloita kaikesta, joka ilahduttaa. Eihän ne poissulje toisiaan - vaan mahdollistavat toisiaan.

EDIT2: Mielenkiintoista tässä on, että yksityisellä puolella viesti oli siis, että käy ihmeessä treeneissä ja varoittivat, että kipukeskuksessa sitten saattavat kieltää treenit, että ehkei kannata mennä lastensairaalan kipukeskukseen... Yksityisellä puolella ei ollenkaan puhuttu kokonaiskuormituksesta ja kipukeskuksessa ei muusta puhutakaan..

EDIT3: Ystävä toi tähän hyvän näkökulman: Mitä jos hän ei tarvitse paljon tilaa surra? Vaan aikuisia ihmisiä, jotka tekevät vaikeita päätöksiä hänen puolestaan, kun itse ei pysty?