Voisin kuvitella, että muutkin vanhemmat tällaisessa tilanteessa miettivät päänsä puhki…
Eli jos lapsi on identiteetiltään urheilija henkeen ja vereen ja oma laji niin rakas, että voisi tehdä sitä 24/7 - ja palautuminen aina ollut se suurin haaste ja väittelyn aihe (koska kuten tiedämme niin palautuminen on kaiken edellytys - oppimisen, kehittymisen, hyvinvoinnin, terveyden jne.). Niin miten ihmeessä toimia tällaisessa tilanteessa?!
Toisaalta treeneissä käyminen ja siellä
hengaaminen ruokkii yhteenkuuluvuuden tunnetta. On ”mukana” ja osa laumaa. Ei jää paitsi. On hauskaa. Unohtaa ehkä kivun sekunniksi jos oikein fiilistelee. Hyvänmielenhormoonit jyllää. On ”kotona” oman lajinsa ja lajiperheensä kanssa.
Mutta sitten se kääntöpuoli: mieli havainnoi koko ajan muita ja kokemus siitä, miten jää jälkeen herättää pelkoa. Vaikkei kukaan sitä tahallaan tee, niin kyllähän se tosiasia hieroontuu naamaan koko ajan. Jatkuva stressitila - pitäis jo päästä treenaa!
Ennen kun ymmärsin mitään crps:stä (ja ennen kun edes tajusin että kyse siitä..) ajattelin, että se on parasta terapiaa lapselle! Olla mukana siellä ja ylläpitää siten normaalia elämää.
Nyt oma ymmärys kasvanut vähän enkä enää tiedä, mitä ajatella..
Yksityisen puolen kipu-fysiatri ”varoitti”, että kipukeskuksessa todennäköisesti sitten kielletään treenit. Noh - sitä ei ole vielä tapahtunut, mutta ekalla kerralla ne äärimmäisen taitavasti kyllä neukkasi treenikerrat viidestä kolmeen viikossa. Oli lapselle kova paikka mutta totesi jälkeenpäin itsekin, että tiimi teki sen todella taitavasti - kielsivät treenaamasta niin paljon mutta tavalla, joka ei tuntunut pahalta. Pisteet siis sinne!
Viimeksi oli taas puhetta siitä. Että voisi vielä miettiä vähentämistä. Koska alkaa näyttää siltä, että se saattaa todellakin olla tilaa ylläpitävä asia. Monella tapaa. Ylirasittuminen fyysisesti ja sitten tuo psyykkinen puoli.
Joku voi ajatella, että mikä siinä on mukamas kiin vaikeaa. Aikuisena ja vanhempana voi hyvin päättää lapsen puolesta. Siinä taas sitten mielipiteensä kanssa on joku, joka ei ehkä ihan tajua kokonaiskuvaa.
Oispa se kipu-psykologin aika jo! Vielä pitää odottaa yli 2viikkoa..
Itse koitin leikkiä kipu-psykologia eilen ja taas kerran käydä läpi niitä palluroita ja kehiä jne. Selittää, mitkä kaikki asiat todennäköisesti vaikuttavat siihen, että se paha kehä vaan pyörii ja sieltä ulospääsy hankaloituu. Palautteen sain heti - olen tyhmä enkä tajua mitään ja mun pitäisi vaan olla hiljaa :)
Mutta muutaman kerran on nyt tullut tilanteita viime päivien aikana, joista huomaa, että jotain siellä kyllä muhii. Matka kohti sitä oivaltamista on varmasti käynnissä. Vaikea ennustaa sen matkan pituutta, mutta se on mitä on. Puskemalla se ei lyhene.
Hengitys kerrallaan!
Kommentit
Lähetä kommentti