Onhan se melkein tragikoomista, miten suutarin lapsella ei aina ole kenkiä.
Olen vuosikausia työssäni fasilitoinut erilaisia työpajoja, joissa mennään armollisesti kohti huolia. Ne tunnistetaan, nimetään, arvioidaan asteikolla pieni-iso ja vielä kategorisoidaan. Ja lopulta jaetaan toiselle kanssaihmiselle (jokainen valitsee tietenkin itse, mitä jakaa).
Ja mun piti löytää itseni työpsykologin vastaanotolta saadakseni "huolihetki"-vinkin, kun etsin sieltäkin työkaluja tälle matkalle...
Huolihetki tarkoittaa sitä, että joka päivä sallii itselleen murehtimisen tiettyyn kellonaikaan ja tietyn pituisen ajan. Esimerkiksi niin, että huolihetki on joka ilta kello 20.00 tai aamu klo 9.00 tai ihan mikä vaan aika toimii. Silloin treenataan mieltä siihen, että sen ei koko ajan tarvitse olla huolissaan tai pyöritellä vaikeita ajatuksia vaan se tietää, että "kohta tulee se hetki". Tämä saattaa vaikuttaa unen laatuun ja ihan yleisesti myös omaan mielentilaan.
Olen löytänyt paljon tekosyitä sille, miksei tämä mukamas toimi minulle, mutta kyllä huomaan, miten hyvää se tekisi, kun joka päivä hiipii uusia huolenaiheita jotka joko tulee ja menee tai tulee ja pysyy.
Jos on mennyt 6kk niin, ettei ole nähnyt ainoatakaan valonpilkahdusta tai askelta hyvään suuntaan vaan pelkkää alamäkeä niin voin sanoa että huolia kertyy kivasti. Ihan päivittäin.
On siis tärkeää löytää keinoja tunteiden ja huolien hanskaamiseen.
Voi olla, että on aika ottaa järeämpiä keinoja käyttöön - esim juuri tämä huolihetki. Tähän mennessä olen mennyt aika fiiliksellä ja mun luontaisella tavalla kohdata vaikeita asioita. Mutta tämä tilanne tarjoaa aivan uusia tunnesävyjä ja tunteita ja huolia, jotka ehkä vaativat erilaista lähestymistä.
Tänään tuli taas uusi huoli, kun lapsi sai koulussa rokotuksen pari päivää sitten ja käsivarsi todella kipeä edelleen. Crps sen verran oikukas, että on mahdollista että se siirtyy myös muualle kehoon. Eli tässä mun tän päivän ex-tempore huolihetken kiteytys: mitä jos se siirtyy toiseen raajaan? APUA! En meinaa kestää koko ajatusta tai tunnetta. Tuntuu, että tukehdun ja oksennan samaan aikaan.
Joten palautan mieleeni työpsykologin armolliset sanat: meidän mieli voi tuottaa ihan mitä vaan - ihan hölynpölyä! Ja jos on korkeakoulutettu ja asiantuntijahommissa, niin meidän mieli vielä USKOO itseään vahvasti.
Eli: hölynpölyä!!
Kommentit
Lähetä kommentti