Olen usein kaiken tämän painajaisen keskellä pysähtynyt pohtimaan tiettyä paradoksia. Eli sitä, miten paljon hienoja hetkiä meillä koko ajan on kaikesta extreme-kivusta huolimatta. Naurua, hassuttelua, aitoa kohtaamista ja yhdessäoloa. Sekä määrällisesti että laadullisesti. Treenejä on vähemmän ja sitä kautta enemmän oleskelua. Myös paljon syviä ja vaikeitakin keskusteluja. Ja sitä kautta ehkä välillä jopa syvempi yhteys?
Se, että meillä on kyky tunnistaa mitä tunnemme ja ajattelemme. Ja että meillä on sanat sanoittaa sitä. Siinä varmaan on avain siihen, että meillä on yhteys itseemme ja sitä kautta aito yhteys muihin. Miten voisimmekaan aidosti olla yhteydessä muihin, jos emme itse osaa tulkita tai sanoittaa mitä tunnemme, ajattelemme, tarvitsemme ja kaipaamme?
Kuulin jostain lauseen: we judge others based on behaviour and ourselves based on intent. Se oli iso oivallus minulle - vaikka niin itsestäänselvä onkin. Se myös kehottaa meitä katsomaan käytöksen taakse. Jos toinen käyttäytyy huonosti, niin mitäköhän siellä taustalla on?
Kurssi tarjosi tähän myös hyvän työkalun: KYARHEM.
Olen aikaisemmin lähinnä miettinyt David Rock:in SCARF (Status, Certainty, Autonomy, Relatedness, Fairness) mallia, mutta nyt olen tykästynyt tähän KYARHEM-malliin.
Täällä kotonakin on hyvä tiedostaa, että se "fyysinen kipu" on oikeastaan tällä hetkellä vain seuraus eikä juurisyy.
Mutta tosiaan: elämä koostuu pienistä hetkistä - onneksi meillä on paljon hienoja sellaisia <3
Kommentit
Lähetä kommentti