Tällä hetkellä meidän kodissamme käydään suhteellisen paljon vaikeitakin keskusteluja. Vaikeimmat ovat niitä, kun lapsen pelko omasta identiteetin murenemisesta on läsnä. Niistä en edes kykene kirjoittamaan mitään ainakaan vielä. Mutta moni niistä liittyy siihen, että kuntoutusta ei voi tehdä toisen puolesta ja pitää uudestaan ja uudestaan muistuttaa kuntoutuksesta ja välillä turhauttaa.
Välillä tuntuu, että olen aivan hukassa ja suusta tulee vain "vääriä" asioita. Ei uskoisi, että kyseessä on sertifioitu tunnetaito-osaaja, kun tulee huudettua aivan älyttömiä asioita...
"Tuntuu, ettet itse ole omalla puolellasi! Miksi sä et TEE niitä asioita, mitä lääkäri/fyssari ohjeistaa? Miten VOI olla, että olet ollut tuntikausia siinä, etkä ole KERTAAKAAN karaissut tai käyttänyt TNS-laitetta tai tehnyt muita harjoituksia? Kukaan muu ei voi niitä treenejä tehdä sun puolesta! Se raaja EI PARANE jos sä et oikeesti TEE niitä asioita!"
Luonnollisesti asiaan vaikuttaa oma energiataso, uni, ravinto. Ja joskus vaan ei löydy voimavaroja. Koitan olla armollinen. Koska välillä myös onnistun. Ja se riittää.
Tärkeintä on vaan olla vierellä. Auttaa. Kuunnella. Silittää. Luoda uskoa. Ja sitten voi myös ajatella out-of-the-box - ja vaikka ottaa yhteyttä suureen esikuvaan Pekka Hyysaloon ja pyytää kaffelle! Ensimmäisellä kerralla ujous blokkasi yhteyden, mutta toisella kerralla oli jo hieno kohtaaminen kunnon sisukkaalla fightback-asenteella ja armollisuudella. Siinä vasta roolimalli <3
Kommentit
Lähetä kommentti